Tie jokaisen Finlanderien sydämeen
Kun Iceland Airin lento laskeutuu Minneapolisiin, ei meillä ole aavistustakaan siitä, mikä meitä odottaa Finnfest-festivaaleilla.Tai ehkä meillä onkin. Olemme epävarmoja. Voiko kukaan tuhansista suomensukuisista olla kiinnostunut siitä, mitä Come to Finland -tiimillä on kerrottavana? Ovatko matkailujulisteemme kilpailukykyisiä kaikkien muiden ohjelmassa olevien tempausten kanssa?
Pientä sissimainontaa
Kun saavumme Duluthin suureen konferenssikeskukseen, tajuamme oitis, että meidän on tehtävä, kuten julistemestarimme aikoinaan tekivät: Meidän on pidettävä meteliä itsestämme! Houkuteltava kuulijoita! Vokoteltava heitä!Alamme ripustaa julisteita seinille, jaamme postikortteja. Saamme kannustavia kommentteja, mutta riittääkö se? Ensimmäinen esitelmämme on kello 16 ja kaksi päivää myöhemmin, lauantaina, kello 9. "Liian myöhään iltapäivällä ja liian aikaisin aamulla", ajattelemme allapäin.
Väärä esitelmä?
Kello lähestyy 16:ta, ja vain kourallinen kuulijoita vilkuilee toisiaan salissa. "Olemmeko valinneet väärän esitelmän?" he tuntuvan ajattelevan.Mutta kello 15.55 ihmisiä alkaa virrata sisään. Muutaman minuutin aikana rakkaat Finlanderimme vyöryvät sisään. Huokaamme helpotuksesta, ainakaan meidän ei tarvitse puhua tyhjille penkkiriveille. Mahtavatko he kuitenkaan pitää show'stamme?
Ensimmäiset minuutit tulevat ja menevät. Ei minkäänlaisia reaktioita.
Hiljaisuus.
The jyräys!
Sitten Magnus jyräyttää ilmoille kertomuksen siitä, miten eräät ulkomaisista taiteilijoista tekivät julisteita, joissa Helsingin edustalla avautui vaikuttavia vuonomaisemia. Maisemat olivat vain kuvitelmaa, taiteilijat eivät olleet milloinkaan astuneet jalallaan Suomeen. Salista kuuluu muutamia hymähdyksiä.Magnus aistii tunnelman vapautuvan ja jatkaa kertomuksella siitä, miten Suomea 1930-luvulla markkinoitiin täydellisenä paratiisina, jossa hiekkarantoja riittää silmänkantamattomiin, ja ateriat ovat gourmet-ruokaa. Nyt salissa kaikuu nauru.
Jää on murrettu, ja kysymyksiä alkaa sadella. Ihmiset haluavat nyt tietää kaiken vanhoista julistemestareista. Meille varatut 45 minuuttia kuluvat nopeasti, ja ehdimme vain juuri ja juuri esitellä kaiken aineistomme.
Mennään eteenpäin lauantaiaamun esitykseen. Olemme parannelleet esitystämme, ja "those poster guys from Finland" -huhu on selvästi kiirinyt kauas. Sali on lähes täynnä. Valtavasti kysymyksiä ja keskustelua. Yleisö on todellakin aamunvirkkuja. Lisäksi he haluavat mieluusti tulla eteen kättelemään meitä, kun esitys on päättynyt.
Sitten kuulemme sokkiuutiset.
What, no moore books?
Julisteet ja postikortit ovat selvästikin kovassa huudossa. Kuulemme, että ihmiset ovat ottaneet niitä alas seinältä ja panneet laukkuihinsa! Meistä se on mahtavaa!Samalla kuulemme, että festivaali-kauppa on myynyt kaikki meidän mukaan ottamamme kirjat. "Don´t you have any more books?" innostuneen ärtynyt myyjätär puuskahtaa.
Pyydämme tuhat kertaa anteeksi ja selitämme, että suurempi kirjapaketti olisi painanut liikaa. Mutta emme saa anteeksi, emme yksinkertaisesti ole valmiita amerikkalaiseen kapitalismiin, hänen katseensa tuntuu sanovan.
Sitten luoksemme saapuu nainen. Hän ilmoittaa ylpeänä onnistuneensa saamaan käsiinsä viimeisen kappaleen!
Onnittelemme häntä saalisonnesta ja signeeraamme viimeisen Come to Finland -kirjan Finnfest-kappaleen.
------------------
Lisää Finnfest 2008:sta: Lue Magnus Londenin kolumni.